Hän on poissa. Poissa. Poissa. Hän on poissa. En mä ymmärrä. Muutamaa tuntia ennen kuolemaa mä sain häneltä viestin "poltetaanko tupakkaa ku pääset". Ei, me ei sittenkään poltettu. Ei polteta enää ikinä. Oma paha olo plus hyvän ystävän poismeno, en mä jaksa. Mitä seuraavaksi? Maailma on julma eikä kukaan ymmärrä. Suunnaton ikävä.

Klamydian hän on poissa on kuin tehty miehelle. Sille hölmölle hampaattomalle. Sille jota ei enää ole. Sille jota ikävöin.

Jokaisessa päivässä on paljon sellaisia asioita, jotka muistuttavat mua siitä, miksi mun täytyy vain päästä pois.

Toivon että vielä tavataan, että odotat pilvien reunalla. Toivon, että autat mua jaksamaan. Toivon, että se oli vahinko. Toivon, että sulla on nyt paremmin. Toivon, että tiesit. Toivon, että vielä hymyillään yhdessä.

Mä valmistuin viikko sitten, eikä se tunnu miltään. On vain tyhjyys ja epätieto. Viikossa tullut liikaa Ei-vastauksia työpaikoilta. Oma työ on liian pakkopullaa, se ei kiinnosta, turhaudun ja huudan ihmisille liian helposti. Kohta olen se idiootti joka lähetetään hermolomalle kun kuristaa asiakkaan syyttä tajuttomaksi.

Enkä tiedä mikä vaihe nyt on menossa, tekee vain mieli huutaa kaikille. Olla ilkeä. Suututtaa kaikki jotta ne antaisivat mun olla rauhassa. Ja sitten pahoitan mieleni kun ne suuttuvat ja antavat mun olla. Tämä kuvio on niin nähty, miksen opi.

Kävin perjantaina Helsingissä, se oli pelottavaa ja stressaavaa. Toisaalta, en muista koska viimeksi joku olisi halannut minua niin lämpimästi. Kaikki rahat menivät bensoihin, joten olen viimeksi syönyt pitsaa töissä lauantaina. Se tekee vain hyvää. Tuntuu hyvältä maata sängyssä aidon, fyysisen kivun ja nälän kanssa. Tuntuu hyvältä itkeä niin paljon, että sattuu kurkkuun ja silmiin ja jo mahaankin. Tuntuu voittajalta kun itkee niin paljon, että alkaa kouristelemaan ja pelkää seurauksia.

Olen sekoamassa. Onneksi enää puolitoista vuorokautta aikaa maata sängyssä itkien ennen kuin pitää nousta töihin.

Mulla oli paljon ajatuksia, mutta en osaa kirjoittaa niitä ylös. Enkä toisaalta edes tiedä, haluanko jakaa niitä kenenkään kanssa. En halua. Ei ole sellaista jolle haluaisin antaa elämästäni mitään. Paitsi ehkä koko elämäni.

Pikkusisko hymyili tänään koko päivän, hymyilee edelleen. Pikkusisko on aidosti onnellinen, ainakin tämän hetken. Tänään pikkusisko sai ammatin upeiden naisten ja miesten kanssa. Pikkusisko kävi myös viemässä isoveljelle kukkia, hienon kimpun, isoveljen syntymäpäivän kunniaksi. Pikkusisko luki kivestä isoveljen nimeä, muisteli menneitä ja kertoi kivelle, että on onnellinen tänään, että on ikävä ja että rakastaa. Rakkaus on ikuista.

Tänään ja huomenna pikkusisko aikoo juhlia ja olla ylpeä siitä miksi on kasvanut ja tullut. Se mitä teen maanantaista eteenpäin on vielä täysin auki, mutta en jaksa ajatella. Nyt on nyt ja nyt asiat on hyvin.

Tarkoituksella olen pysynyt poissa täältä. Jos sitä pahaa oloa ei kirjoita, sitä ei myöskään ole? Paska puhetta. Se paha olo vain pahenee kun ei voi kirjoittaa. Ei ole aikaa nähdä ystäviä. Ei ole aikaa jutella. On vain aikaa tukehtua omaan ahdistukseensa ja ahdistua lisää.

Mulla pitäisi olla kaikki ihan hyvin, opinnot viittä vaille valmiit ja töitä riittää (tosin ei siltä alalta miltä haluaisin). Mutta silti en ole ollenkaan tyytyväinen elämääni. Kaipaan ihmisiä. Kaipaan aikaa. Kaipaan niitä öitä kun sai vain jutella jonkun rakkaan ihmisen kanssa kaikesta ja ei mistään. Tarvitsen aikaa ja ihmisiä. Eikä niitä ole tarjolla, pitää vain jaksaa. Kuusi viikkoa vielä ja sitten pitäisi muka helpottaa. Ahdistus katoaa sillon. Sillon kaikki on taas hyvin. Vitut.

Ja tällä viikolla täytän pyöreitä. Vituttaa sekin. Mikään ei suju. Kaikesta puhuttu sata vuotta ja mikään ei onnistu. Vituttaa. Ärsyttää. Ahdistaa. Mutta samase, aion humaltua pitkästä aikaa kunnolla, örveltää ja mokailla kunnolla, jotta olisi jotain mistä oikeasti ahdistua.

Viime viikot ovat menneet sumussa. Surussa. Vammailussa.

Mutta tänään mulla oli hyvä päivä. En edes muistamut kuinka hyvältä hyvä päivä tuntuukaan.

Perjantaina haudattiin hyväsydäminen mies. Istuin kirkossa toisella penkkirivillä yksin. Katsoin kuinka valkoinen arkku kannettiin sisään ja muuta en oikein päivästä muistakkaan. Oli ihan kamalan paha olla ja itku oli ihan holtitonta.

Eilen näin ensimmäistä kertaa poikaa, käytiin kahvilla ja höpötettiin. Saatan olla ihastunut. Illalla oli rakkaan ystävän juhlat. Mulla oli todella kivaa vieraiden ihmisten kanssa ja tunsin siitä huonoa omatuntoa. Rakas ihminen on juuri haudattu ja mulla on kivaa, nauran koko illan vedet silmissä ja juon niin paljon että muisti menee. Vahingossa vastaan ystävän veljen suudelmaan ja röhnään sohvalla kainalossa, kun se mies silittää mua. Ja sekin kaikki tuntui hyvältä. Tuntuu hyvältä kun joku koskettaa.

Aamulla heräsin varatun miehen kainalosta. En tiedä mistä, milloin ja miksi hän on tullut siihen. Mutta en jaksa edes ajatella, käperryn vaan syvemmälle kainaloon ja nautin seksistä. Mies on hakemassa pitsaa meille, miksei se jo mene naisensa luokse? Miksi se on mun kanssa, miksi nautin tästä?

Taidan olla helppo huora, joka nauttii miehen kuin miehen huomiosta ja kosketuksista. Mä voisin vaan maata jonkun miehen kainalossa lopun elämääni. Nyt tosin tuntuu siltä, etten elä iltaan. Helvetillinen krapula. Mutta vihdoin mä taas tunnen monia eri tunteita, paljon muitakin kuin ikävää, ahdistusta, surua ja kipua.

Hän on mennyt pois. Ylittänyt rajan, päässyt paremmalle puolelle. Hyvä sydän saa nyt levätä, kivut ja stressi on pois. Ainakin toivon niin. Mulle jäi ikävä ja suru, kyyneleet. Nyt, reilu viikon jälkeen olo ei ole helpottunut, päinvastoin. Maailma toimii väärin, hyvät, parhaat viedään. Mitä jää jäljelle?

Mä en saa pidettyä mitään lankoja käsissäni, kaikki hajoaa palasiksi. Mistään ei tule mitään ja mitään en edes jaksa. Yritän hymyillä ja olla ajattelematta, mutta en onnistu niissäkään. Itku puskee läpi ja ajatukset päätyy yhä uudestaan ja uudestaan samaan vanhaan. Kauanko vielä pitää jaksaa? Miten pitkälle pitää tarpoa? Koska on okei sanoa ettei jaksa enää ja olla jaksamatta? Milloin saa lopettaa selittelyt ja hymyilyn? Milloin voin olla minä? Milloin annan itselleni luvan olla jotain tai vaan luovuttaa..