Samalla kun mä mietin ja toivon päivästä toiseen kuolemaa, niin äiti miettii elämää. Äiti tahtoo taas saada jatkoajan, me kaikki toivotaan äidin saavan lisää aikaa. Ja mä haluan kuolla. Se on niin väärin. Ja mietin, miksei mun aikaa voida antaa äidille? Vääryyttä.

Se on niin käsittämätöntä miten kaikki paska voi tulla aina samaan aikaan. Sen vielä kestää jotenkuten kun se paska kohdistuu pelkästään itseen. Toisesta huolehtiminen ja toisen elämän puolesta pelkääminen on jotain niin sanoinkuvaamattoman paskaa. Näinä hetkinä sitä taas tajuaa miten turhaa se oma ainainen valittaminen on, se pelko toisen elämän puolesta on niin suurta. Mitä tapahtuu jos tämä olikin viimeinen hälytys? Ei maailman ihanimman ja isosydämisenkään ihmisen kroppa kymmeniä vuosia tälläistä paskaa kestä. Ei se vaan kestä ja sekös vasta pelottaakin. Se pelottaa niin kovin paljon. Miten käy jos tämä olikin se viimeinen hälytys, avunhuuto? Mitä jos se kroppa ei kestäkkään enää uudestaan ja uudestaan  niitä hoitoja ja sitä paskaa. Paskaa. Paskaa ja paskaa. Paskaa...