Konepelti polttaa selän alla, sadepisarat tuntuvat kylmiltä vartalolla, metsä on hiljainen ja pimeä. Tuntuu niin väärältä, samalla kun kosketukset tuntuvat niin oikeilta. Kaikki tuntuu jotenkin oudolta, kuin unelta. Jään vielä yöksikin ja aamulla yritän lähteä ennen kuin kukaan muu herää, kuin varkain. Tietenkään siinä onnistumatta. Palaan kotiin, leivon pullaa ja sämpylöitä. Syön, syön, syön ja välillä käyn tyhjentämässä, kumartamassa posliinijumalaa, jotta voin jatkaa syömistä.

Näen unia, painajaisia menneisyydestä. Ne pelottavat. Ja ne saavat välillä onnelliseksi ettei ole ketään sieltä enää jäljellä. Vaikka samalla se on ihan perseestä.

Illalla kerroin syömisvammailuista ystävälle. Se oli noloa ja kiusallista ja nöyryyttävää, enkä meinannut millään saada kerrotuksi. Mutta kerroin. Eikä ystävä oikein sanonut juuta eikä jaata, mikä oli helpotus. Sain vain kerrottua ja nukuttua ystävän vieressä. Tänään se lähti taas heti aamusta, fädääminen. Koskakohan edes olen viimeksi tuota sanaa ajatellut. Mieli on sairas, eikä taaskaan lopettamisesta tule mitään. En varmaan edes halua lopettaa. Mutta en halua jatkaakkaan. Sairas mieli. Enkä tiedä pitäisikö taas vaan rakastaa ja unohtaa kaikki, vai pitäisikö kaikelle pistää piste viimeinkin. Mieli ja sydän, miten niitä voi muka hallita.

Ällöttää oma kroppa ja naama ja jo hiuksetkin. Ällöttää itkeminen ja sängyssä peiton alla piilottelu. Ällöttää minä. Ja harmittaa kun toinen tykkää liian monesta ja näytän ovea. Onneksi tutut kaverit ruoka, ähky ja oksentaminen eivät petä eivätkä jätä.