Hän on poissa. Poissa. Poissa. Hän on poissa. En mä ymmärrä. Muutamaa tuntia ennen kuolemaa mä sain häneltä viestin "poltetaanko tupakkaa ku pääset". Ei, me ei sittenkään poltettu. Ei polteta enää ikinä. Oma paha olo plus hyvän ystävän poismeno, en mä jaksa. Mitä seuraavaksi? Maailma on julma eikä kukaan ymmärrä. Suunnaton ikävä.

Klamydian hän on poissa on kuin tehty miehelle. Sille hölmölle hampaattomalle. Sille jota ei enää ole. Sille jota ikävöin.

Jokaisessa päivässä on paljon sellaisia asioita, jotka muistuttavat mua siitä, miksi mun täytyy vain päästä pois.

Toivon että vielä tavataan, että odotat pilvien reunalla. Toivon, että autat mua jaksamaan. Toivon, että se oli vahinko. Toivon, että sulla on nyt paremmin. Toivon, että tiesit. Toivon, että vielä hymyillään yhdessä.

Mä valmistuin viikko sitten, eikä se tunnu miltään. On vain tyhjyys ja epätieto. Viikossa tullut liikaa Ei-vastauksia työpaikoilta. Oma työ on liian pakkopullaa, se ei kiinnosta, turhaudun ja huudan ihmisille liian helposti. Kohta olen se idiootti joka lähetetään hermolomalle kun kuristaa asiakkaan syyttä tajuttomaksi.

Enkä tiedä mikä vaihe nyt on menossa, tekee vain mieli huutaa kaikille. Olla ilkeä. Suututtaa kaikki jotta ne antaisivat mun olla rauhassa. Ja sitten pahoitan mieleni kun ne suuttuvat ja antavat mun olla. Tämä kuvio on niin nähty, miksen opi.

Kävin perjantaina Helsingissä, se oli pelottavaa ja stressaavaa. Toisaalta, en muista koska viimeksi joku olisi halannut minua niin lämpimästi. Kaikki rahat menivät bensoihin, joten olen viimeksi syönyt pitsaa töissä lauantaina. Se tekee vain hyvää. Tuntuu hyvältä maata sängyssä aidon, fyysisen kivun ja nälän kanssa. Tuntuu hyvältä itkeä niin paljon, että sattuu kurkkuun ja silmiin ja jo mahaankin. Tuntuu voittajalta kun itkee niin paljon, että alkaa kouristelemaan ja pelkää seurauksia.

Olen sekoamassa. Onneksi enää puolitoista vuorokautta aikaa maata sängyssä itkien ennen kuin pitää nousta töihin.

Mulla oli paljon ajatuksia, mutta en osaa kirjoittaa niitä ylös. Enkä toisaalta edes tiedä, haluanko jakaa niitä kenenkään kanssa. En halua. Ei ole sellaista jolle haluaisin antaa elämästäni mitään. Paitsi ehkä koko elämäni.