Mä herään aamulla tunteeseen että joku tuijottaa mua ihan läheltä. "En mä muistanukka et sä oot noin kaunis" niin se sanoo ja mä avaan silmät. Näen hänet, hymyilen ja jatkan nukkumista. On turvallinen olo kun toinen pitää kiinni ja tuntee toisen hengityksen iholla. En ole ikuisuuksiin nukahtanut onnellisena, hymy huulilla ja turvalliseen syliin. En muista koska viimeksi olisin edes nukkunut hyvin.

Herään uudelleen, yritän nousta vessaan, mutta kädet ympärillä eivät hellitä. Sä mumiset ja hymyilet, mä hymyilen takaisin. Me maataan sängyssä ikuisuudelta tuntuva aika, jutellaan ja lopulta jotain muutakin vaikkei pitänyt. Liian pian kuitenkin koittaa mun töihinlähtöaika. Mä lähden. Mä yritän tehdä töitä.

Nyt, kotona mua kaduttaa. Miksi mä tein näin. Mun sydän huutaa kun siihen sattuu. Miksi palasin syliin kun en voi jäädä. Miksi... ja nyt vain itkettää ihan suunnattomasti.

Kun mä suljen silmät, mä näen sut. Kun mä käperryn peiton alle, tunnen sun kädet mun ympärillä ja hengityksen niskassa. Kun mun silmät on kiinni niin sä olet täällä, eikä ehkä satu niin paljoa. Mutta kun mä avaan silmät, sä olet poissa ja muhun sattuu kovasti. Mutta eilen sä olit siinä, oikeasti. Sä kävelit mun ohi kymmeniä kertoja ja mä vaan tuijotin sua silmiin. Sä tuijotit takaisin. Sä tulit juttelemaan, enkä mä sanonut sanaakaan, pyörittelin vain päätäni ja yritin estää itkua tulemasta. Sä lähdit pois ja mä tärisin. Valomerkin jälkeen sä soittelit kolmesta eri numerosta, vieraista numeroista. Ja aina mä vastasin ja ikinä mä en osannut sanoa mitään, jotain pientä äänähtelyä itkun seasta vain. Puoli viiden jälkeen aamuyöllä kun kotiovi aukesi, mä vaan purskahdin itkuun. Ja mä itken edelleen. Ja taistelen itseäni vastaan etten tule viereesi. Joskus mä todella pelkään, mitä nämä tunteet tekevät mulle? Enkä mä pysty ajattelemaan mitään muuta.

Vietettiin ystävän kanssa viini-iltaa, oli ihan kivaa ja nyt mä makaan ystävän sängyssä unta odotellen. Viimeksikin kun olin täällä yötä olin pikkuhiprakassa, mutta silloin mä en odottanut unta yksin. Silloin mulla oli kainalo jossa olla, kainalo jota nytkin ikävöin niin suunnattoman paljon. Ihan liikaa. Niin paljon että pala nousee kurkkuun, rintaa puristaa ja silmistä valuu makeaa nestettä. Ystävän veli huudattaa kotiteattereista jotain sotapeliä seinän takana, mikä on hyvä, ei hän ainakaan mun itkua kuule.

Huomenna meidän olisi tarkoitus juoda lisää ja lähteä oikein viihteelle, baariin. Baariin joka sijaitsee paikkakunnalla, jossa oletettavasti törmään poikaan. Ehkä jopa toivon sitä törmäämistä, mutta enemmän kuitenkin pelkään.

Mä en vaan jaksa ikävöidä kokoajan. Enkä mä kestä sitä, että joka paikasta ja tilanteesta tulee poika mieleen. Koska mä annan itselleni luvan unohtaa ja jatkaa eteenpäin? Montako kuukautta se vielä vaatii? En mä kokonaan tahdo unohtaa, enkä varmasti unohdakkaan, mutta jos edes kerran saisi nukahtaa viikossa niin, ettei itke ikävää.

Ja miksi mä kaipaan näin paljon? Mä muistan kuinka me ei vaan enää sovittu yhteen ja kaikki oli vain riitaa ja ahdistusta. Mä muistan kuinka poika kontrolloi mun jokaista liikettä enkä saanut olla koskaan yksin, hetkeäkään ilman häntä. Mä muistan kuinka me vain tapeltiin ja huudettiin kokoajan. Miksi mun on ikävä sitä?

Mä taisin rakastaa oikeasti. Vaikka yhäedelleen väitän etten vielä edes tiedä mitä se sellainen rakkaus on.

Mutta mä tiedän että muhun sattuu niin kovin paljon. Ihan saatanasti.

Mä muistelen miltä sun nauru kuulosti, miltä tuntui olla sun kainalossa, miltä tuntui kun oli olevinaan ainakin onnellinen ja miltä tuntui kun sä katsoit mua tai kun mä katsoin sua. Mä mietin, itken ja muistelen liian usein, jokaikinen ilta. Mutta mä en muista. Ja mulla on niin järkyttävä ikävä ja kaipuu. Yritinkö mä kuitenkaan tarpeeksi, teinkö kaikkeni vai luovutinko liian helpolla? Voisinko vielä, edes hetkeksi saada sen hyvän takaisin. Tai voisiko aikaa kulua se x aika, jotta tämä olisi vain ohi. Menneisyyttä jota ei tarvitsisi joka hetki miettiä. Menneisyyttä joka ei kummittelisi joka kulman ja ajatuksen takana.

Mä muistan vain ne riidat, ne itkut ja raivokohtaukset, ovien paiskomiset. Mä muistan vaan ne kun mä olen maannut vessan lattialla itkien kun on vain sattunut niin paljon se kaikki. Mä muistan niin paljon sitä kaikkea negatiivista, mutta ikävöin hyvää oloa. Kai sitäkin edes joskus oli? Pakkohan oli olla?!

Eikä mun elämästä, töistä tai varsinkaan työharjoittelusta tule mitään, kun mä vaan mietin ja ikävöin. Enkä mä jaksa nähdä tai puhua kenellekkään mistään. Mä en vaan jaksa edes yrittää ylläpitää mitään ihmissuhteita. Kaikki on olevinaan taas liikaa ja elokuun lopusta on jo sata vuotta.

Jossain vaiheessa luulin että pahin olisi jo takana ja parempi aika edessä. Mutta kuoppa vain syvenee päivä päivältä ja ahdistus sekä ikävä kasvavat. Naama ja kroppa turpoavat kokoajan vain enemmän, kroppa kuivuu, hiukset irtoavat päästä. Ahdistus, se lukitsee minut kotiin, taas. Mä en jaksaisi hymyillä, mutta minun on pakko. Taas. Miten taas olen tässä pisteessä.

Ikävä.
Ahdistus.
Pelko.
Kaipuu.
Kyyneleet.
Turvattomuus.
Pimeys.