Mä herään aamulla tunteeseen että joku tuijottaa mua ihan läheltä. "En mä muistanukka et sä oot noin kaunis" niin se sanoo ja mä avaan silmät. Näen hänet, hymyilen ja jatkan nukkumista. On turvallinen olo kun toinen pitää kiinni ja tuntee toisen hengityksen iholla. En ole ikuisuuksiin nukahtanut onnellisena, hymy huulilla ja turvalliseen syliin. En muista koska viimeksi olisin edes nukkunut hyvin.

Herään uudelleen, yritän nousta vessaan, mutta kädet ympärillä eivät hellitä. Sä mumiset ja hymyilet, mä hymyilen takaisin. Me maataan sängyssä ikuisuudelta tuntuva aika, jutellaan ja lopulta jotain muutakin vaikkei pitänyt. Liian pian kuitenkin koittaa mun töihinlähtöaika. Mä lähden. Mä yritän tehdä töitä.

Nyt, kotona mua kaduttaa. Miksi mä tein näin. Mun sydän huutaa kun siihen sattuu. Miksi palasin syliin kun en voi jäädä. Miksi... ja nyt vain itkettää ihan suunnattomasti.