Viimeiset pari viikkoa on olleet erityisen vaikeat. Itkettää, harmittaa ja kaipaa jotakin suunnattomasti. Fädäys on turva. Uusi oksennusennätys on varmaan saavutettu. Välillä pitää käydä suihkussa ja mennä sukulaisten eteen syömään jotain joulupaskaa, sitten pitää esittää että kaikki on hyvin ja pitää yrittää pitää ruoka sisällä edes hetken ja kantaa hajusteita mukana. Montakohan vessanpönttöä olen viime päivinä pessyt, liian monta. Jotenkin sitä nyt huomaa kuinka yksin on tai lähinnä kuinka yksinäinen on. Suku on joko todella sokea ja tyhmä, tai sitten ei vaan kiinnosta. Ystävän vastaus nykyään kaikkeen on "hae ammattiapua", enkä edes kerro sille juuri mitään, olen lopettanut siis mistään kertomisen. Mä en tarvitse ammattiapua, mä tarvitsisin vain ystäviä, ihmisiä joilla olisi aikaa mulle. Ihan tavallista, normaalia aikaa, hengausta. Toisaalta, empä mä jaksa ketään nähdä, en jaksa sopia mitään, kun eivät ne koskaan pidä. Miksi se olen aina minä joka pyytää näkemään. Enää en pyydä, enkä luota. Kyyninen ja katkera paska. Jääpä enemmän aikaa fädäykselle kun ei tarvitse poistua kotoa kuin töihin.

Viimepäivinä olen käynyt useasti veljen haudalla, jotenkin vain siellä on lupa oikeasti itkeä. Aattoiltana haudalla oli 27 kynttilää, enemmän kuin kenenkään muun haudalla. Ikävä on niin jäätävää, että sattuu. Veli ehti melkein elää täysi-ikäiseksi, miksei se saanut? Kuka päätti ettei veli saa. Kuka päätti että veljen on mentävä. Helvetin huono ja ehdottoman väärä päätös. Paskinta on, että veljen kuolemalle on syyllinen, joka valitettavasti elää vielä.