Turhauttaa kun pyörii sängyssä seitsemättä tuntia ilman unta. Päätä särkee tupakinpuutteen vuoksi ja janokin olisi ja fädätyttäisi,  mutta ei voi nousta koska sitten nukahtaminen venyisi taas. Kuumakin on, tuskahiki ja likaiset lakanat. Ja kuhmu päässä kun ärsytti, ahdisti, turhautti. Jaloissa olevat mustelmat tuntuvat hyvältä, saavutukselta. Onneksi kohta kello soi sen merkiksi että saa nousta ja lähteä töihin. Taas yksi uneton yö takana ja melkein vuorokauden mittainen työpäivä edessä.

Toisaalta pelkään, että koska kroppa pettää, mutta oikeasti vain odotan sitä innolla.

Jos yhden toiveen saisin, toivoisin kolmea päivää jolloin saisin vaan maata sängyssä, yksin. Ilman puhelinta, ilman ahdistusta, ilman nettiä, ilman fädäysmahdollisuutta, ilman häiriötekijöitä, vain olla yksin ja toivottavasti jopa nukkua.

Ja jos kehtaisin, lopettaisin työt ja koulun, ihan vaan siksi ettei tarvitsisi nähdä ketään tai edes nousta sängystä. Jotta saisi vaan olla, yksin.