Hän on mennyt pois. Ylittänyt rajan, päässyt paremmalle puolelle. Hyvä sydän saa nyt levätä, kivut ja stressi on pois. Ainakin toivon niin. Mulle jäi ikävä ja suru, kyyneleet. Nyt, reilu viikon jälkeen olo ei ole helpottunut, päinvastoin. Maailma toimii väärin, hyvät, parhaat viedään. Mitä jää jäljelle?

Mä en saa pidettyä mitään lankoja käsissäni, kaikki hajoaa palasiksi. Mistään ei tule mitään ja mitään en edes jaksa. Yritän hymyillä ja olla ajattelematta, mutta en onnistu niissäkään. Itku puskee läpi ja ajatukset päätyy yhä uudestaan ja uudestaan samaan vanhaan. Kauanko vielä pitää jaksaa? Miten pitkälle pitää tarpoa? Koska on okei sanoa ettei jaksa enää ja olla jaksamatta? Milloin saa lopettaa selittelyt ja hymyilyn? Milloin voin olla minä? Milloin annan itselleni luvan olla jotain tai vaan luovuttaa..

Yöt on pahimpia. Tarvitsisin unta, oikeasti tarvitsisin ja olisi aikaakin, mutta ei niin ei. Uni ei tule, ei vaikka kuinka pyörisi yöstä toiseen.

Ulos meneminen ahdistaa. Miksi se tuli mun pihalle? Mun kotipihalle. Miksi se tuli ja oli sellainen. Miksi? Ja miksi en soittanut poliiseja, kaikki kännissä, kortitta ja laittomalla autolla. Miksi en vaan soittanut. Ja miksi en anna itseni unohtaa. Miksei minun anneta unohtaa? Tahdon hypätä ajassa niin paljon eteenpäin, että tämä kaikki olisi ohi. Tai sitten taaksepäin niin paljon ettei tätä olisi ikinä ollutkaan.

Tuntuu siltä, että olisi helpompi vaan luovuttaa. Kaiken suhteen.

Koulu on taas alkanut. Liian lyhyt loma, en edes ehtinyt huomaamaan. Nyt pitää taas yrittää jaksaa olla normaali ja sosiaalinen toukokuun loppuun asti. Mä olen päättänyt jaksaa. Mä en anna ihmisille sitä tyydytystä että luovutan taas. Ei enää. Nukkuminen on ihan mahdotonta, ei vaan tule uni kun ahdistaa. Koulussa sitten tietenkin väsyttää. Ja ruoka, voi vittu. En jaksa edes aloittaa siitä valittamista.

Kerrasta toiseen mä vaan valitan tänne, mutta nyt ajattelin kertoa jotain positiivistakin. Vuosi sitten löysin ihmisen, joka on mulle nyt kaikki kaikessa. Tuntuu kuin olisimme tunteneet aina. Tälle ihmiselle en ole varmaan ikinä kertonut, mitä hän minulle merkitsee. Uskon hänen kuitenkin tietävän. Olen kiitollinen.

Ben x, yksi ahdistavimmista elokuvista jonka olen hetkeen nähnyt.

Muutama hetki enää ja kello soi sen merkiksi että saan lähteä suihkuun. Ja kouluun leikkimään jotain mitä en ole, joskus saatoin olla ja joskua ehkä vielä olen enemmänkin.

Kun istuu kolmatta tuntia kahden ystävän kanssa saman pöydän ääressä, eikä ole varma onko kuunnellut tai puhut mitään, tulee tyhmä olo. Vielä tyhmempi olo tulee kun toinen ystävistä kysyy mikä on, vastaan hymyillen ettei mikään ja se menee läpi. Tai en mä tiedä onko mikään vai onko kaikki. En ole aikoihin tiennyt. Enkä tiennyt että osaan edelleen valehdella niin sujuvasti.

Ystävät syövät kinkkua ja karkkia. Oksettaa se hajukin, mutta maha huutaa nälästä ja tunnen pientä iloa. Nälkä kuitenkin saa mahan mölisemään ja kouristelemaan, on pakko syödä pala. Ja sitten saakin lähteä ajelemaan kotiin, matkalla tankata vettä ja kotona suorittaa tyhjennys. Yhden helvetin kinkkupalan takia?! Miksi mä annoin itseni taas vajota tänne ja miksi nautin tästä?

Vuosikin vaihtui, katselin onnellisia lapsia ja aikuisia, perheitä ja heidän juhlimistaan. Pimeässä rakettienpaukkeessa kukaan ei huomannut kyyneliä. Enkä mä tiedä miksi onnelliset ihmiset, etenkin onnelliset lapset, saavat mut itkemään. Tuli taas kamalan paha olla. Sain kantaa humalaisen kaverin kotiinsa, selvitellä riitoja ja irroittaa ihmisiä toistensa kurkuista ja kieltää lyömästä. Ihmiset olivat liian humalassa, liian ärsyttäviä ja liikaa kaikkea. Seilasin vaan paikasta ja seurueesta toiseen, enkä tuntenut missään kuuluvani sinne. Silti mä en lähtenyt kotiin ennen aamuseitsemää. Sairas mieli.

Pelottaa kamalasti ajatus siitä, että mun eläminen ja oleminen jää ikuisiksi ajoiksi tälläiseksi. Etten ikinä löydä oikeaa rakkautta ja onnea. Kyllä mä tiedän että olen nuori ja liibalaaba, mutta jaksanko taistella sinne onneen asti? Montako vuotta se onnen saavuttaminen vielä vaatii. Ja entä jos en jaksakkaan. Entä jos en aina edes halua jaksaa.

Tämä ikävä vie multa viimeisetkin voimat jaksaa yrittää mitään.