Hän on mennyt pois. Ylittänyt rajan, päässyt paremmalle puolelle. Hyvä sydän saa nyt levätä, kivut ja stressi on pois. Ainakin toivon niin. Mulle jäi ikävä ja suru, kyyneleet. Nyt, reilu viikon jälkeen olo ei ole helpottunut, päinvastoin. Maailma toimii väärin, hyvät, parhaat viedään. Mitä jää jäljelle?

Mä en saa pidettyä mitään lankoja käsissäni, kaikki hajoaa palasiksi. Mistään ei tule mitään ja mitään en edes jaksa. Yritän hymyillä ja olla ajattelematta, mutta en onnistu niissäkään. Itku puskee läpi ja ajatukset päätyy yhä uudestaan ja uudestaan samaan vanhaan. Kauanko vielä pitää jaksaa? Miten pitkälle pitää tarpoa? Koska on okei sanoa ettei jaksa enää ja olla jaksamatta? Milloin saa lopettaa selittelyt ja hymyilyn? Milloin voin olla minä? Milloin annan itselleni luvan olla jotain tai vaan luovuttaa..