Mä en saa nukuttua, eikä oikeestaan ees niin kauheesti väsytä. Koulua viikko takana ja ainakin vielä on kivaa ja suurin osa luokkalaisistakin on mukavia. Tai sanotaanko, että ainakaan vielä kukaan ei ole vittupää idiootti. Ne ihmiset jopa puhuu mulle ja suurinosa näyttää siltä kuin niitä kiinnostaisi mun jutut. Mä en osaa olla yksin ja seinät kaatuu niskaan. Mies yrittää tosissaan vaikeuttaa mun elämää, enkä mä osaa tehdä mitään oikein. Miksen mä käyttänyt ennen koulun alkua muutamaa päivää pelkästään lääkkeillä nukkumiseen?

Ja mulla on helvetillinen ikävä jotakin, niin kova että sattuu. Mutten tiedä että mitä.

Mä haluisin pitaleivän ilman sipulii ja sinappii.
Entäs kebabhampurilainen?
Ei täl kertaa.
Ai miksei kebabhampurilaist?
Kebabhampurilaist ei oo enää.
Ei lainkaa vai?
Ei.
Heitiksä sen hampurilaisen pellol?
Joo.
Miks?
En jaksanu enää maksaa kebabhampurilaisii.

Lande on tyhmä ja grillitäti kyselee liikaa ja muistaa tilaukset liian hyvin. Tuntuu tyhmältä selittää sille mitään. Ei me tunneta. Ahdistaa.

Kepö oli loistava. Mä vaan yritän nyt liikaa olla jotain mitä en todelakaan jaksaisi olla.

Puhumattomuus äidin ja veljen kanssa tuntuu paskalta. Paskaahan se onkin. Täyttä paskaa kaikki. Paska on muuten mun uusin lempisana.

Mä olen heikko. Liian heikko ja palaan miehen luokse. Vain hetkeksi, vain kuuntelemaan murheita. Se hetki venyy liikaa ja lähteminen on taas liian vaikeaa. Nukutaan kainalossa ja pannaan, tehdään ruokaa ja mä lähden kuin varkain pois. Melkein panen varattua kaveria ja baarissa olen kuin mikäkin lumppu. Tiedostan oman paskamaisuuteni, mutta annan mennä vaan. Mitä väliä sillä tai millään on. Miten ja missä välissä kaikki muuttui taas paskaksi. Miksi mä olen pääatänyt itseni tänne taas. Miksen korjaa tilannetta kun tiedoatan ongelman. Vai tiedostanko? Vai valitanko vaan valittamisen vuoksi. Mikä mulla on ja miksi. Miksi sattuu ja itkettää. Miksi kaikki on niin vaikeaa ja mahdotonta olevinaan. Liian iso sänky yksin oltavaksi, liian iso pää liian monille ajatuksille. Paskaa.

Mä olen itkenyt ja miettinyt paljon, liikaa kaikkea. Mä olen tehnyt päätöksen joka on muka kaikkien kannalta parempi. Mä olen vienyt miehen tavarat ja palauttanut avaimen, mä olen hakenut omat tavarani ja avaimen. Mä olen sanonut että tämä oli tässä. Ja mä olen itkenyt,maannut sängyn pohjalla ja itkenyt, lähtenyt kavereiden kanssa keikalle ja itkenyt. Kaikkialla vain itkenyt. Mutta en osaa puhua, en osaa kertoa ja purkaa sydäntä. En vain osaa, enkä tahdo vaivata. Kaikki kyselevät miehestä ja kaikki muistuttaa miehestä ja mies antaa kokoajan kuulua itsestään. Mä en ole ihan ookoo.

Ikinä ei pitäisi ajatella ettei voisi huonommin enää mennä, koska aina silloin tapahtuu jotain vielä kamalempaa. Ja kun niitä kamalia on paljon voi esimerkiksi ajaa suurta ylinopeutta ja haaveilla puuhun törmäämisestä. Surullista on se, että ainut syy miksei halannut puuta on auto jota ei halua rikkoa ja jonka tankki on juuri tankattu täyteen.

Mä elättelin alkukesästä jo toiveita, että se pahin olisi jo ohi. Että nyy kaikki helpottuisi pikkuhiljaa. Mutta ei. Tuntuu kuin kaikki olisi huonommin kuin koskaan ennen. On ihminen, mies, jota rakastaa, mutta siitä ei vain tule mitään. On ystävä kotipaikkakunnalla, muttei voi tälle puhua mitään. On työpaikka, jossa viimeiset työvuorot ovat aivan kohta. Ja on asunto josta pitäisi ehkä luopua koska ei ole rahaa. Kaikki romahtaa kerralla eikä mulla ole voimia edes yrittää. Siksi mä makaan sängyssä, ämpäri vieressä, fädäten ja odottaen jotain helvetin valaistumista. Kuinka kauan ihmiseltä voi tulla kyyneliä.

Isä kysyy minne kouluun mä hain ja mä kerron. Se huutaa mulle etten mä pärjää ja ettei musta ole siihen. Mä tiuskin takaisin, että tottakai mä pärjään jos niin päätän. Nyt mietin että pärjäänkö sittenkään, onko musta sittenkään siihen? Uusi ala, uusi kaupunki ja kaikki ihan uudet ja vieraat ihmiset. Onko musta sittenkään mihinkään? Mä en halua enää luovuttaa, mutta entä jos en pärjääkkään. Isän haukut sai mut miettimään, kannattaako sinne pääsykokeisiin edes mennä? Miksi mä edes yritän kun muutkin tietävät jo että epäonnistun.

Se on ihan mahtavaa kun ajaa reilua sataavittäkymmentä pujotellen autojen ohi, takapenkiltä kuuluu naurua ja ikkunasta tulee tuulenvire joka sekottaa hiukset. Mutta se ei ole enää mahtavaa kun navigaattori lopettaa toimintansa ja eksyt ydinkeskustaan. Se on pelottavaa, todella. Ei maalainen siellä osaa, eikä uskalla ja antaa kaikille tietä eikä itse etene lainkaan. Mutta minä, landepelle, löysin kuin löysinkin perille.

Sairasta on se, kun kotimatkalla tielle osuu peura, mun tekee mieli vain painaa kaasua ja pamauttaa päin. Katsoa selviääkö siitä. Liian kallis lasti kuitenkin kotiin vietävänä ja teen äkkijarrutuksen eikä käy mitään. Sairasta on myös se, että kun näkee junan tulevan jo lähellä ja puomien alkavan laskeutua, on silti vielä pakko mennä yli. Jos vaikka osuisi. Tosin ainut mikä osui taisi olla puomi auton kattoon.

Milloin päästä tuli taas näin sairas ja miksi. Mä en ymmärrä, enkä oleta muidenkaan ymmärtävän. Välillä oma pää ja mieli on vaan niin kovin pelottava. Onneksi on edes työt jotka pitää jonkinmoista rytmiä yllä, yöt valvotaan ja päivät nukutaan. Työt, jotka pakottavat mut jatkamaan vaikkei pää sitä enää haluakkaan.