Se on ihan mahtavaa kun ajaa reilua sataavittäkymmentä pujotellen autojen ohi, takapenkiltä kuuluu naurua ja ikkunasta tulee tuulenvire joka sekottaa hiukset. Mutta se ei ole enää mahtavaa kun navigaattori lopettaa toimintansa ja eksyt ydinkeskustaan. Se on pelottavaa, todella. Ei maalainen siellä osaa, eikä uskalla ja antaa kaikille tietä eikä itse etene lainkaan. Mutta minä, landepelle, löysin kuin löysinkin perille.

Sairasta on se, kun kotimatkalla tielle osuu peura, mun tekee mieli vain painaa kaasua ja pamauttaa päin. Katsoa selviääkö siitä. Liian kallis lasti kuitenkin kotiin vietävänä ja teen äkkijarrutuksen eikä käy mitään. Sairasta on myös se, että kun näkee junan tulevan jo lähellä ja puomien alkavan laskeutua, on silti vielä pakko mennä yli. Jos vaikka osuisi. Tosin ainut mikä osui taisi olla puomi auton kattoon.

Milloin päästä tuli taas näin sairas ja miksi. Mä en ymmärrä, enkä oleta muidenkaan ymmärtävän. Välillä oma pää ja mieli on vaan niin kovin pelottava. Onneksi on edes työt jotka pitää jonkinmoista rytmiä yllä, yöt valvotaan ja päivät nukutaan. Työt, jotka pakottavat mut jatkamaan vaikkei pää sitä enää haluakkaan.