Konepelti polttaa selän alla, sadepisarat tuntuvat kylmiltä vartalolla, metsä on hiljainen ja pimeä. Tuntuu niin väärältä, samalla kun kosketukset tuntuvat niin oikeilta. Kaikki tuntuu jotenkin oudolta, kuin unelta. Jään vielä yöksikin ja aamulla yritän lähteä ennen kuin kukaan muu herää, kuin varkain. Tietenkään siinä onnistumatta. Palaan kotiin, leivon pullaa ja sämpylöitä. Syön, syön, syön ja välillä käyn tyhjentämässä, kumartamassa posliinijumalaa, jotta voin jatkaa syömistä.

Näen unia, painajaisia menneisyydestä. Ne pelottavat. Ja ne saavat välillä onnelliseksi ettei ole ketään sieltä enää jäljellä. Vaikka samalla se on ihan perseestä.