Illalla kerroin syömisvammailuista ystävälle. Se oli noloa ja kiusallista ja nöyryyttävää, enkä meinannut millään saada kerrotuksi. Mutta kerroin. Eikä ystävä oikein sanonut juuta eikä jaata, mikä oli helpotus. Sain vain kerrottua ja nukuttua ystävän vieressä. Tänään se lähti taas heti aamusta, fädääminen. Koskakohan edes olen viimeksi tuota sanaa ajatellut. Mieli on sairas, eikä taaskaan lopettamisesta tule mitään. En varmaan edes halua lopettaa. Mutta en halua jatkaakkaan. Sairas mieli. Enkä tiedä pitäisikö taas vaan rakastaa ja unohtaa kaikki, vai pitäisikö kaikelle pistää piste viimeinkin. Mieli ja sydän, miten niitä voi muka hallita.