Kun istuu kolmatta tuntia kahden ystävän kanssa saman pöydän ääressä, eikä ole varma onko kuunnellut tai puhut mitään, tulee tyhmä olo. Vielä tyhmempi olo tulee kun toinen ystävistä kysyy mikä on, vastaan hymyillen ettei mikään ja se menee läpi. Tai en mä tiedä onko mikään vai onko kaikki. En ole aikoihin tiennyt. Enkä tiennyt että osaan edelleen valehdella niin sujuvasti.

Ystävät syövät kinkkua ja karkkia. Oksettaa se hajukin, mutta maha huutaa nälästä ja tunnen pientä iloa. Nälkä kuitenkin saa mahan mölisemään ja kouristelemaan, on pakko syödä pala. Ja sitten saakin lähteä ajelemaan kotiin, matkalla tankata vettä ja kotona suorittaa tyhjennys. Yhden helvetin kinkkupalan takia?! Miksi mä annoin itseni taas vajota tänne ja miksi nautin tästä?

Vuosikin vaihtui, katselin onnellisia lapsia ja aikuisia, perheitä ja heidän juhlimistaan. Pimeässä rakettienpaukkeessa kukaan ei huomannut kyyneliä. Enkä mä tiedä miksi onnelliset ihmiset, etenkin onnelliset lapset, saavat mut itkemään. Tuli taas kamalan paha olla. Sain kantaa humalaisen kaverin kotiinsa, selvitellä riitoja ja irroittaa ihmisiä toistensa kurkuista ja kieltää lyömästä. Ihmiset olivat liian humalassa, liian ärsyttäviä ja liikaa kaikkea. Seilasin vaan paikasta ja seurueesta toiseen, enkä tuntenut missään kuuluvani sinne. Silti mä en lähtenyt kotiin ennen aamuseitsemää. Sairas mieli.

Pelottaa kamalasti ajatus siitä, että mun eläminen ja oleminen jää ikuisiksi ajoiksi tälläiseksi. Etten ikinä löydä oikeaa rakkautta ja onnea. Kyllä mä tiedän että olen nuori ja liibalaaba, mutta jaksanko taistella sinne onneen asti? Montako vuotta se onnen saavuttaminen vielä vaatii. Ja entä jos en jaksakkaan. Entä jos en aina edes halua jaksaa.

Tämä ikävä vie multa viimeisetkin voimat jaksaa yrittää mitään.