Kun mä suljen silmät, mä näen sut. Kun mä käperryn peiton alle, tunnen sun kädet mun ympärillä ja hengityksen niskassa. Kun mun silmät on kiinni niin sä olet täällä, eikä ehkä satu niin paljoa. Mutta kun mä avaan silmät, sä olet poissa ja muhun sattuu kovasti. Mutta eilen sä olit siinä, oikeasti. Sä kävelit mun ohi kymmeniä kertoja ja mä vaan tuijotin sua silmiin. Sä tuijotit takaisin. Sä tulit juttelemaan, enkä mä sanonut sanaakaan, pyörittelin vain päätäni ja yritin estää itkua tulemasta. Sä lähdit pois ja mä tärisin. Valomerkin jälkeen sä soittelit kolmesta eri numerosta, vieraista numeroista. Ja aina mä vastasin ja ikinä mä en osannut sanoa mitään, jotain pientä äänähtelyä itkun seasta vain. Puoli viiden jälkeen aamuyöllä kun kotiovi aukesi, mä vaan purskahdin itkuun. Ja mä itken edelleen. Ja taistelen itseäni vastaan etten tule viereesi. Joskus mä todella pelkään, mitä nämä tunteet tekevät mulle? Enkä mä pysty ajattelemaan mitään muuta.