Vietettiin ystävän kanssa viini-iltaa, oli ihan kivaa ja nyt mä makaan ystävän sängyssä unta odotellen. Viimeksikin kun olin täällä yötä olin pikkuhiprakassa, mutta silloin mä en odottanut unta yksin. Silloin mulla oli kainalo jossa olla, kainalo jota nytkin ikävöin niin suunnattoman paljon. Ihan liikaa. Niin paljon että pala nousee kurkkuun, rintaa puristaa ja silmistä valuu makeaa nestettä. Ystävän veli huudattaa kotiteattereista jotain sotapeliä seinän takana, mikä on hyvä, ei hän ainakaan mun itkua kuule.

Huomenna meidän olisi tarkoitus juoda lisää ja lähteä oikein viihteelle, baariin. Baariin joka sijaitsee paikkakunnalla, jossa oletettavasti törmään poikaan. Ehkä jopa toivon sitä törmäämistä, mutta enemmän kuitenkin pelkään.

Mä en vaan jaksa ikävöidä kokoajan. Enkä mä kestä sitä, että joka paikasta ja tilanteesta tulee poika mieleen. Koska mä annan itselleni luvan unohtaa ja jatkaa eteenpäin? Montako kuukautta se vielä vaatii? En mä kokonaan tahdo unohtaa, enkä varmasti unohdakkaan, mutta jos edes kerran saisi nukahtaa viikossa niin, ettei itke ikävää.

Ja miksi mä kaipaan näin paljon? Mä muistan kuinka me ei vaan enää sovittu yhteen ja kaikki oli vain riitaa ja ahdistusta. Mä muistan kuinka poika kontrolloi mun jokaista liikettä enkä saanut olla koskaan yksin, hetkeäkään ilman häntä. Mä muistan kuinka me vain tapeltiin ja huudettiin kokoajan. Miksi mun on ikävä sitä?

Mä taisin rakastaa oikeasti. Vaikka yhäedelleen väitän etten vielä edes tiedä mitä se sellainen rakkaus on.

Mutta mä tiedän että muhun sattuu niin kovin paljon. Ihan saatanasti.