Mä muistelen miltä sun nauru kuulosti, miltä tuntui olla sun kainalossa, miltä tuntui kun oli olevinaan ainakin onnellinen ja miltä tuntui kun sä katsoit mua tai kun mä katsoin sua. Mä mietin, itken ja muistelen liian usein, jokaikinen ilta. Mutta mä en muista. Ja mulla on niin järkyttävä ikävä ja kaipuu. Yritinkö mä kuitenkaan tarpeeksi, teinkö kaikkeni vai luovutinko liian helpolla? Voisinko vielä, edes hetkeksi saada sen hyvän takaisin. Tai voisiko aikaa kulua se x aika, jotta tämä olisi vain ohi. Menneisyyttä jota ei tarvitsisi joka hetki miettiä. Menneisyyttä joka ei kummittelisi joka kulman ja ajatuksen takana.

Mä muistan vain ne riidat, ne itkut ja raivokohtaukset, ovien paiskomiset. Mä muistan vaan ne kun mä olen maannut vessan lattialla itkien kun on vain sattunut niin paljon se kaikki. Mä muistan niin paljon sitä kaikkea negatiivista, mutta ikävöin hyvää oloa. Kai sitäkin edes joskus oli? Pakkohan oli olla?!

Eikä mun elämästä, töistä tai varsinkaan työharjoittelusta tule mitään, kun mä vaan mietin ja ikävöin. Enkä mä jaksa nähdä tai puhua kenellekkään mistään. Mä en vaan jaksa edes yrittää ylläpitää mitään ihmissuhteita. Kaikki on olevinaan taas liikaa ja elokuun lopusta on jo sata vuotta.